Manu ja kaiho sydämessä.

Oltiin eilen käppäilemässä metsissä, vähän sivummalla, eli just siellä missä Manu tykkää mennä. Hypellä kaikenlaisten kannikoiden ja esteiden ylitse. Ja sitten on kiva käydä lammikon äärellä. Lammikko vetää magneetin lailla Manua puoleensa, ja niin voimakkaasti, että siinä on yhden tai kahden ihmisen turha yrittää vastustella. Mutta piti kuitenkin, sillä ihan uimaan ei viitsinyt päästää vielä. Vaikka jäät ovat lähteneet, niin ilmat ovat viilenneet vaan ja muutenkin saa tovin odotella. Varsinkaan hotellilomailun kynnyksellä ei otella riskejä....Että ei vallan vilustu (näiden ihmistensä tapaan) vaikka koviskoira onkin. Päänsä sinne veteen kuitenkin pisti. Ei riittänyt tassun kastaminen.....Manun hotellilomailusta/vankilareissusta lisää myöhemmin.

Vettä, vettä, vettä! Tästähän mää menin viimekin kesänä! 

Saanko mennä, please?

Katson autiota hiekkarantaa.  (Hihna muuten luonnollisesti on, vaikka näyttää siltä että tuonne koirille kielletylle alueelle on yksinään päästetty)

Kaiho sydämeissäin

Viel kerran noihin aaltoihin syöksyn 

P.S 

Viikonloppuna näin unta, että olimme Manun kanssa jossain koirien maauimalassa. Olin kahdestaan, ja yhtäkkiä huomasin, että Manu on vedessä jääkerroksen alla. Oli mennyt sinne reiän kautta (oli kai olevinaan avanto). Panikoin ja kävin etsimässä apua. Meni ainakin 10 minuuttia. Ajattelin, että tässä se on. Manu on kuollut. Aivan kamalaa. Yhtäkkiä nostan sitä jääkantta ja Manu kömpii nurkasta reppanana syliin. Luonnollisesti olin tavattoman onnellinen. Ensimmäinen uni, jonka muistan Manusta nähneeni. Jos olen aiemmin nähnyt, niin ehkä ne ovat olleet tarpeeksi mukavia muistaakseen jälkeenpäin. Tälläistä unta ei unohda. Ei millään.