Manun muistelmia.

Manu sai Biltemasta röhkivän possun, jotta olisi muutakin kuin vain vinkuva pallo. Pallo ei mene oikein millään rikki Manun hampaissa ja on siitä aivan loistava puhumattakaan siitä, että sen kanssa voi heitellä palloa huoneesta toiseen. Manu hakee, tuo pallon, mutta ei välttämättä anna. Paitsi pitää sen kuonolla tökkiä, jos toinen ei huomaa...mutta jos pallon yrittää ottaa, niin Manu juoksee karkuun. Ihme epeli. Ei se tajua, että it takes two to tango. Mutta kestävä ja hauska on se pallo, sika ei kauan kestänyt. Eikä mikään ihme, sillä siinä on noita pieniä osia. Ei enää yhtäkään pienen osan esinettä Manulle! Toivomme, että kukaan ei anna lahjaksikaan tälläistä, sillä se on vain rahanhukkaa ja mahdollisesti vaaraksi. Melkein kaikki lahjalelut ovat joutaneet roskiin parin päivän sisällä. Sian kanssa voi vielä leikkiä, mutta täydellisen tarkkuuden alaisena. Sika piti Manulle puhuttelun eräänä päivänä polvellani ja Manu kuunteli tarkkaavaisena ja alistuvaisena. Sika myös ihmetteli, että miksi Manu ei syö...että ei oikein tälläinen vetele. Ja että, voi ehkä olla vielä kaveri, kunhan ei enää pureksi ruumiinosia poikki.

Eräänä päivänä ihmettelin, että miksi Manu on niin kiinnostunut eräästä puskasta ja jää tuijottamaan sitä. Siellä oli kissa piilosilla. Elävä kissa, vaikka hetken piti katsoa, että onhan se elossa. Se kun ei hätkähtänyt Manusta.

Seuraavana päivänä piti tarkastaa, että mitä kissalle kuuluu. Ei ollut enää kissaa. :/

Keppi pitää välillä ottaa suupieleen....

Ruoka, liottamaton tai liotettu, on pysynyt kipossa monena kertana....  Nyt olemme antaneet pieniä määriä ja lisänneet sekaan raejuustoa tai piimää. Sitten kyllä menee ja yleensä yhteen otteeseen. 

Manu on toiminut rakennusmestarinakin, kun pöytä kootiin. 

Puutarhassa oli lyhtyjuhlat, johon Manu vietiin uudella flexillä. Flexiä Manu pureskeli jonain valvomattoman hetkenä ja oli pienestä kiinni, ettei Manu purrut itseään vapaaksi.... Ehkäpä flexiä ei enää puutarhaan tai ainakaan niin, että Manu on yksinään sen varassa. Siinä on niin pieni naru, että Manu saa sen tosiaan purruksi..... Saatiin flexi kuitenkin korjattua, mikä on hyvä, sillä sitä on ilo käyttää  välillä. Vielä kuitenkin rajoitetusti, koska Manun pitää osata kävellä vielä vierelläkin. Se kuitenkin tuo Manulle ehkä uudenlaista itsevarmuutta, kun antaa Manun välillä kirmata itsekseen kauemmas. Tosi vähän on kuitenkin paikkkoja, joissa Manun voi pitää 5 metrin säteellä..uimatarkoitus oli lähinnä mielessä. Ehkäpä Manu kävisi vielä kastautumassa ennen kuin järvi jäätyy?

Sittenpä Manu on myös oleillut yhdessä hauskassa asennossaan. Tassut sisäänpäin taivutettuina esittäen amputoitua koiranpentua.

Eilen Manun kanssa kirmattiin myös uusille reiteille. Käveli reippaasti koko seikkailun ajan!!! 

Pääsipä Manu myös ensimmäistä kertaa terassille oluelle. Eikun. Terassilla Manulta kysyttiin maistuisiko vesi, mutta Manulla olikin oma kippo ja vesi mukana. Manu käyttäytyi nätisti. Hiljaa ja rauhallisesti. Hörppi välillä vettänsä, lokoili usein tuolien allakin. Hieno poika. Tämän terassin myös muistanevat P-mummo ja miehensä viime kesältä. 

Otettiinpa yksi aurinkoinen potrettikin matkalla.

Etsi kuvasta yksi pylly pystyssä nuuskiva koira.

Puutarhassakin vielä nopeasti kävimme. Bongaa keskittyneen koiran lisäksi jättikurpitsa! 

Vaikka Manu on syönyt siis huonosti, niin se on myös ollut tosi reipas..ja normaalia kakkaakin on tullut ja oksennustakaan ei tullut eilen! Pienin askelin toivomme palautuvan kaiken normaaliksi... saa nähdä tuleeko Manu vaatimaan nyt jatkuvasti piimää tai raejuustoa ruokaansa... tai sitten käymme hakemassa ruohotuppoja maasta ruuan sekaan - märkä ruoho kun maistuu erittäin namilta! 

Pahis.

19.3.

Katselin juuri mitä suloisimpia pentu-kuvia Manusta ja hihkuin Manulle ääneen. Manu ei oikein välittänyt, että kaivelin menneisyyttä vaan yllättäen nappasi taas jotain kiellettyä.

19.3.

Nyt kun asiaa mietin, niin Manu on arvaamattomampi ja riiviömäisempi nykyään, 7 kuukauden ikäisenä,  kuin muutama kuukausi sitten. Manu ei silloin todellakaan yrittänyt hyppiä sängylle tai sohvalle. Ehkä kerran, mutta silloin yksi EI riitti. Nyt  Ei-sana houkuttaa useimmiten vain kokeilemaan vaikka 10 kertaa ja mitä tarmokkaimmin. Ja sitten jos tahtoa ei saa siltikään läpi, niin saattaa tulla haukut. Ponteva hyppiminen ja lahkeisiin kiinnikäyminen on aika uusi ilmiö. Ja EI ei riitä useimmiten nykyään. Ollaan vähän todettu, että jos se ei kerran toimi, niin huomiotta jättäminen jää vaihtoehdoksi -kääntyminen ja hiljaa oleminen. Kiinnostaisi kokeilla koulutusuihkeita, onko kenelläkään kommenttia niistä? Huomiotta jättäminenkin on ihmiselle aika koettelevaa, kun toinen on kiinni takapuolessa ja vasta hetken odottelu tepsii. Kannattaako investoida hintavahkoon suihkeeseen?

30.3.

Ja vaikka hampaat vaihtuneet, niin satunnainen hampailla jäystäminen ja jyrsiminen ei sekään ole loppunut. Varsinkin omat huovat ovat kova juttu! Ne ovat kuin koinsyömiä... ja tällä viikolla lyhyen poissaolon aikana oli päättänyt purkaa istuintyynyn sisuksen ja kotona näytti siltä kuin olisi ollut sulkasato....  Mutta kaikista pahinta on se, että hypitään ja noukitaan kiellettyjä asioita. Sängylle hyppiminen on alusta asti kielletty, mutta silti sieltä lähtee tavaraa ja jos ei sängyllä ole, niin nyt ihasteluhetken aikana oli laatikosta lähtenyt yksi toppini ja Manu rei´itti sitä kaikessa rauhassa. Vaikka Manu on todellakin saanut aktiviteettia tänään - koirapuistoa, lenkkeilyä, pallonheittoa, koulutusta, samassa tilassa on ollut tarjolla sen lempilelu ja luukin.... Toinen omistajista on lähtenyt matkalle, mutta ei se ole vain sitä, sillä lähes joka päivä jokin vaate lähtee Manun mukaan. On vain se, että ehtiikö ajoissa huomaamaan, ennen kuin se on järsitty piloille. Neljä silmää/jatkuva valvominen mahdollistaa useimmiten huomaamaan ajoissa. Toissapäivänä muuten sai bongattua Manun itse sängyltä! Juoksuhepuli antoi sille sen verran energiaa, että pääsi hyppäämään sängylle. Huoooh...

12.4.

Manu selvästi tajusi tehneensä äsken jotain kiellettyä ja meni pimeään eteiseen häpeämään. On vain silti ajan kysymys milloin se hyppää taas noukkimaan kiellettyjä asioita. Mietin vain tosiaan, että millä tämän saisi tehokkaimmin loppumaan.  Sillä kaikista riiviöhetkistä tämä on kaikista turhauttavinta ja ikävintä. Tässä joutuu miettimään jo kaiken omaisuuden laittamista katonrajaan. Kengät ovat olleet jo kauan hattuhyllyllä.

1.5.

4.5.

(Nyt Manu kömpi eteisestä viereen tapittamaan ja pyytämään anteeksi, että rikkoi vaatteen).

5.5. yö, parin tunnin poissaolon jälkeen - tuhot todennäköisesti alkoi välittömästi, eli sama olisiko ollut poissa 30 minuuttia vai 5 tuntia

Tässä yksi pahimpia tuhonhetkiä ja peti päätyi roskakoriin, ehti se olla n. 1,5 kuukautta. Sanomalehtien käyttökin alkoi loppua näihin aikoihin, kun ne päätyivät vain tuhottaviksi. Väitän silti, että tämä oli helpompaa - tällöinhän Manu tuhosi lähinnä omia juttuja ja mitä löytyi lattialta - nyt tyynytkään eivät ole turvassa...ja sohvapöydälle ei todellakaan voi jättää mitään. Jossain vaiheessa lähtee varmaan verhot ja kaappien ovet aukeaa... iiks. On eri asia meneekö suikaleiksi Vapaa Valinnan mainos ja tuleeko pissa /kakka lattialle kuin se että kiva vaate menee rikki tai saako telottua itseään jollain uudella metkullaan. 

Olisikohan koulutussuihke tehokas kun koiran yllättää itse teosta? Voisiko se hillitä hyppimisiä (ja sitä myöten kiellettyjen asioiden noukkimisia)? 

Päivät Manun kanssa.

Hyvinhän me ollaan täällä Manun kanssa pärjätty, vaikka muutama episodi on ollutkin, mutta ne olisi tullut varmaan koska vaan. Nyt paholaispojan metkuja joutui kestämään vain yksinään. Kävellessä on helpompaa kahdestaan, kun toinen voi huutaa oikeasta suunnasta luokseen ja Manuhan yleensä kipittää. Yksinään joutuu välillä kiskomaan, ja se on kamalaa ja tuntuu niin kovaotteiselta.

Olen mennyt nyt tarkoituksellakin melkein joka kerta eri reittejä kuin normaalisti. Yksin Manun kanssa. Sen pitäisi tottua kävelemään siihen suuntaan kuin tämä yksikin vain päättää. Pitää olla kärsivällinen, mutta johdonmukainen, ja jos se tietää koiran vetämistä, niin sitten se menee niin. Manu yrittää tosi paljon isotella ja päättää reittejä  - mennä siihen suuntaan mistä tulikin tai olla astumatta uuteen suuntaan. Aistin pientä varautuneisuutta! Eräs tuttu koiranulkoiluttaja-täti sanoi pari päivää sitten, että sehän on mäyräkoira. Nyt on ehkä enemmän sitä jähmettymistä kuin hihnassa vetämistä. Sitä oikeutta ei kuitenkaan saisi antaa, että koira päättää minne mennään tai ei mennä,  ettei ala pitämään kiinni saaduista oikeuksistaan.

Koulutukset kävelyn suhteen eivät siis ole vielä päättyneet... On hyvinkin mahdollista, että mäyräkoira tarvitsee moninkerroin määrätietoisuutta ihmiseltä kuin moni miellyttämisenhaluisempi koira. Mutta tähän oli tosiaan varauduttu mäyräkoiraa ottaessa :)

Kiva, että läheltä löytyy monenlaisia eri reittivaihtoehtoja (itsellekin uusia) ja kivoja metsäisiäkin polkuja.

Rapsutuksia ja hellimistä Manu on saanut täällä ainakin kymmenen ihmisen edestä.

Tässä keskiviikon puutarhareissulta. Rikkaruohot saivat kyytiä.

Eilen aamulla Manu löytyi asettuneena auringon muodostamaan canvakseen, ja päätti esittää taideteosta.

Aina pitää olla tunkemassa kuono kaikkeen, varsinkin kenkiin (allekirjoittanut sovitti vanhoja kenkiään ja harjoitteli kävelyä, ja yksi seurasi perässä).

Katso mitä maisemaa. Pitäisiköhän joskus testata uittamista tuossa pienessä lammessa, joka sorsalampenakin tunnetaan. Sama koiranulkoiluttaja-täti ainakin suositteli... En usko, että sorsat nyökyttelisivät tälle idealle.

Hetki sitten ennen tämän kuvan ottoa Manu taisi syödä ampiaisen. Se jahtaa ja seuraa ötököitä. Muistattehan sen yöperhos-tapauksen, kun Manun suusta lennähti rappukäytävässä pyydystetty perhonen. Luulin, että tämä olisi joku kissajuttu, mutta luulenkin että Manulla on suvussaan kissoja - niin paljon kissamaisia asioita Manusta löytyy - köyristelee, jahtaa lintujakin, maukuu, laiskottelee ja on silkkiturkkinen ja on kissamaisen itsenäinen ja omatoiminen, ja käskyjäkään ei ole aina kuulevinaan.

Manu saisi syödä kotonakin ampiaiset (vaikka ampiaisenpistot ovat kyllä vaarallisia koiralle - pitäisi hankkia kyypakkaus kotiapteekkiin vihdoin!). Kammoksun noita ampiaisia hieman, mehiläisiäkään en niin paljon. Tapoin yhden äkkiä ikkunaan, ja siinähän se vielä nököttää (tapauksesta pari päivää). Luulen, että se virkoaa, jos kosken siihen paperilla tai että se pistää paperin läpi. Sen jälkeen huomasin, että toinenkin ampiainen in da house. Telkesin äkkiä tuuletusikkunan väliin, enkä ole sen jälkeen nähnyt sitä missään. Kaiken järjen mukaan sen pitäisi olla siellä välissä, mutta en ainakaan huomaa. Tuuletusikkunaa en missään nimessä uskalla avata - sehän saattaa entistä vihaisempana hyökätä sieltä. Varsinkin kun huomaa, että kaverikin on kuollut.
(huom. tapausta on dramatisoitu tähän tarinaan)

Isä tulee tänään kotiin neljän yön poissaolon jälkeen. Paijimaan Manua. Ja saattamaan ampiaiset viimeiselle matkalleen. ;)

Linnunkakassa pyöriskelevä (ihana) riiviö.

Manu on oikeasti ihana koira ja vastaan tuleva tyttökin huudahti niin eilen, mutta koska täällä ei vain kaunistella ja kerrota siitä ihanasta Manusta, niin kerrotaan Manun toisista puolista (pilke silmäkulmassa!!):

- pyörii linnunkakassa

- haukkuu vimmatusti kun posti kolahtaa tai ovikello soi ja välillä hyvin pitkäkestoisesti (onko se sitten niin huono asia, mutta välillä menee yli ja näistä vaan lähinnä harmittaa sen koiran puolesta kun käyttää energiaa ns. turhaan eikä tajua sitä) oven avaamiselle se ei tosin hauku. toivottavasti haukkuu, jos murtovaras iskee. eiköhän? :)

- kun remmiä laittaa kaulaan, niin kääntyy selälleen ja ottaa suuhun sen ja väläyttelee teräviä hampaitaan ja esittää vaikeaa..ja välillä meneekin tovi, että sen saa paikoilleen. ulos meneminen ei kuitenkaan varsinaisesti ole kai keljua, koska tulee yleensä oma-aloitteisesti ovelle ja hätäkin tuppaa olemaan ja ulkona viihtyy, mutta remmin laittaminen ei ollut ennen näin vaikeaa kuin viime päivinä. esimerkiksi tänään joka ikinen kerta teki samoin. no, kukahan kuitenkin lopulta häviää ;)

- jos kuono vähänkin osui esimerkiksi tänään maahan, niin suuhunkin meni jotain mahdollisesti. ei kiviä niin paljon kuin ennen, mutta vähän kai niitäkin vielä..ja kaikkea muuta. viime kerralla oli pakko tulla nopeammin sisään, koska ulkona pissaamisen jälkeen ei halunnut muuta kuin napata suuhun kaikkea. osan saa pois, osaa ei. 

- viime aamuina (näihin herätty) on alkanut pyöriä sellaisten asioiden ympärillä ja iskeä hampaitaan sellaisiinkin asioihin joiden ei pitäisi olla järsinnällisesti kai erityisen kiinnostavia - kitaralaukku, kova banjokotelo, imuri

- saa äkillisiä haukkukohtauksia silloin tällöin ilman nähtävää syytä esimerkiksi äsken ollessaan ihan yksin toisessa huoneessa, eilen meidän käydessämme syömään ja tekemättä siitä sen erikoisempaa numeroa (ruoan kalan haju? syö itse kalaa... ja koska hajut saa Manun välillä ihan sekaisin esimerkiksi kerran kirpparilta ostamani takki sekä nahkalaukku...) no pahinta on, kun ei oikein tiedä miten olisi. EI:tä ei ymmärrä ja joskus haukkuminen vaikuttaa huomion keräämiseltä johon ei saisi oikeastaan reagoida kummemmin (tämä turha haukkuminen tulisi siis kitkeä)

- kävelee hihnassa yleensä nätisti, mutta nyt on keksinyt että voi kävellä muuten melko rinnalla, mutta jalkoihin voi hyppiä

- jäikö mainitsematta että kotipihalta lähteminen on joskus hankalaa. Selkä taluttajaan päin ja tapitus kotipihalle. Näin ei ole ihan aina ja lähinnä muutamaan suuntaan pihalta lähtiessä vaikeampaa. 

- hajottaa asioita nopeammin kuin ennen ja sellaisella raivolla, että yhdessä hetkessä vielä ehjänä ollut peti ei ollut enää peti.  nyt on siis paras aika antaa Manulle asiat, joista haluaa eroon ja äkkiä! silppuri, tyynyntäytteiden purkaja käytössänne, olkaa hyvä :) pissapaperit on ollut 2 x silppuroinnin jälkeen pois  siitä tilasta jossa yksin kotona ollessaan.. ja sisälle ei ole tullut pissaa muutenkaan moneen päivään, joten jotain positiivista! ehkä se silppurointi oli vihjaisu. omaa petiä ei ollut kyllä järkevää rikkoa, koska Manu todella piti siitä, ja kaupastakaan ei sellaista löytynyt enää. 

Koiran hankinnasta.

Rästissä olisi muutama Manu-kuva ja juttu, mutta kun täytyyhän sitä ehtiä seuraamaan Manua enemmän livenä kuin ruudulta.

Välillä sanotaan:"Onpa kasvanut sitten viime näkemän" ja se on harmistuttavaa, koska vauvavaihehan on kuitenkin niin ihana. Ei se kasvaminen ole asia, josta syytä ylpeillä. Kasvaminen tuo tiettyjä etuuksia myös koiralle, mutta haluaisin itse Manun pysyvän kohtuullisen pienikokoisena ja on totta, että Manu on kasvanut vaivihkaa tässä kolmen viikon aikana, mutta on se silti vielä onneksi pieni. Tällä hetkellä vähän vajaa 5 kiloa. Tosiasiassahan painoa voi tulla sellainen 4 kiloa vielä lisää. Tai sitten ei, koska suvussa on kääpiö-/kaniinitaustaa. Mutta kyllähän sellainen 9-kiloinenkin on vielä aika pieni (9 kiloa on maksimisuosituspaino normaalikokoiselle mäykylle) ja koska kasvaminen tapahtuu vähitellen, niin sitä sopeutuu pikkuhiljaa koon kasvuun. Ehkäpä sitä vielä täysikasvuisenakin jaksaa kanniskella, jos tulee ihan pakko. Ja varmaan tuleekin.
Mutta tulee Manusta sitten minkäkokoinen tahansa, niin Manu on aina Manu ja pakko sanoa, että olen jo ihan kiintynyt. Siitä voisi kasvaa vaikka hevonen ja se olisi ihana. Tiesittekö muuten, että joku tässä taannoin piti lemmikkinään hevosta kerrostaloasunnossa (taisi kasvaa siis asunnossa, koska täysikasvuisena ei mahtunut edes ovesta)?

Nyt voisin hieman avata miten päädyimme etsimään koiraa ja sellaisen lopulta ottamaan.

Jossain määrin se tuli kuin salama kirkkaana taivaalta, sillä muistaakseni vielä esimerkiksi kolmisen vuotta sitten en ajatellut sen erityisemmin koiria. Olen lapsena kyllä halunnut koiran ja päätynyt jotenkin sen myötä myös dogsitter-kurssille, hoitanut muiden koiria, vieraidenkin...en kuitenkaan koskaan saanut koiraa, mutta saihan sitä kirjastossa lukea koirakirjoja. Myöhemmin itsenäistyttyäni jäi kyllä myös dogsitter-harrastuskin, ja koirasta haaveilu muutenkin. En ajatellut sen kummemmin.

Itsenäistyttyäni ja seikkailtuani elämässä päädyin asumaan tähän kotikaupunkiin ja tutustuin nykyiseen avopuolisoon. Avopuolisolla on koirataustaa, joten olen myös luonnollisesti saanut kuulla silloin tällöin koiratarinoita. No, en silti sen kummemmin ajatellut koiraa itselle eikä kai hänkään, ainakaan toteuttamismielessä. Mutta tässä vuosien saatossa kun olemme yhä olleet yhdessä ja varsinkin kun olemme muuttaneet seudulle, jossa koiria tulee vastaan pilvin pimein on joutunut väkisinkin hihkumaan ainakin joka toiselle koiralle. Minulla oli myös entisen työkaverin koira hoidossa noin pari vuotta sitten ja luulen, että sekin vei asiaa eteenpäin. Koira oli hurmaava ja lähes vaadin sitä hoitoon kuultuani hoitotarpeesta..  ja onneksi sainkin. Tietyllä tavalla tämä on siis kohtalonomaista, sillä uskon, että se koiran hoitaminen sai kummatkin tietyllä tavalla säpsähtämään, että olisi ihanaa kun olisi oma. Oli nimittäin sääli myös luopua koirasta vaikka hauska nähdä miten hyppäsi omistajien syliin heidän hakiessaan koiraansa kotiin. Koiraa yhdessä hoitaessamme näimme toistemme suhtautumisen koiran kanssa olemiseen. Sellaista välitöntä olemista se oli. Hoitokoira ja nämä lukuisat vastaantulevat koirat (ja miljoonat Youtube-videot) ainakin viimeisen vuoden aikana saivat sitten lopulta miettimään oikein vakavissaan.

Sitten tuli mietittyä vielä vakavamin:

Aikaa? Kärsivällisyyttä? Valmius luopua tietyistä itsekkäistä eduista? Tukiverkko? Mikä rotu? Asunto riittävä ja puitteet koiralle ok? Mitä etuja tarjota koiralle varsinkin täällä? Taloudelliset asiat?

Kaikki seikat tuli läpikäytyä ja pohdittua muutaman kerran läpi. Ja koska ne saivat osaltamme hyväksynnän ja miinuksia ei juuri vastaan tullut (esimerkiksi suhtaudun itse vain tietyllä innolla haasteisiinkiin ja yritän suhtautua huumorilla - ainakaan vielä ei ole käynyt mitään niin pahaa että olisi tosissaan suututtanut - pissaa on tullut välillä sinne sun tänne, kenkiä revitään nykyään kenkätelineiltäkin ja kengän pohjallistani oli eilen nakerreltu, joitakin huonekaluja on vähän järsitty, kämpässä on vähän rumaakin nykyään - mutta hei, kyllä noista yli pääsee ja aina voi keksiä luovempia ratkaisuja esimerkiksi kenkien säilytykselle - tälläiseen oli varauduttu ja on vain normaalia, että pentu järsii ja osoittaa mielenkiintoa lähes kaikkeen. Jossain vaiheessa meininki ehkä rauhoittuu, mutta yllättävän hyvin Manu on kyllä osannut olla myös siivosti ja pääosin on jo sisäsiisti!)

Seuraavaksi siitä miten päädyimme mäyräkoiraan. (huh, onneksi...muuten ei olisi Manua!)