Pahis.

19.3.

Katselin juuri mitä suloisimpia pentu-kuvia Manusta ja hihkuin Manulle ääneen. Manu ei oikein välittänyt, että kaivelin menneisyyttä vaan yllättäen nappasi taas jotain kiellettyä.

19.3.

Nyt kun asiaa mietin, niin Manu on arvaamattomampi ja riiviömäisempi nykyään, 7 kuukauden ikäisenä,  kuin muutama kuukausi sitten. Manu ei silloin todellakaan yrittänyt hyppiä sängylle tai sohvalle. Ehkä kerran, mutta silloin yksi EI riitti. Nyt  Ei-sana houkuttaa useimmiten vain kokeilemaan vaikka 10 kertaa ja mitä tarmokkaimmin. Ja sitten jos tahtoa ei saa siltikään läpi, niin saattaa tulla haukut. Ponteva hyppiminen ja lahkeisiin kiinnikäyminen on aika uusi ilmiö. Ja EI ei riitä useimmiten nykyään. Ollaan vähän todettu, että jos se ei kerran toimi, niin huomiotta jättäminen jää vaihtoehdoksi -kääntyminen ja hiljaa oleminen. Kiinnostaisi kokeilla koulutusuihkeita, onko kenelläkään kommenttia niistä? Huomiotta jättäminenkin on ihmiselle aika koettelevaa, kun toinen on kiinni takapuolessa ja vasta hetken odottelu tepsii. Kannattaako investoida hintavahkoon suihkeeseen?

30.3.

Ja vaikka hampaat vaihtuneet, niin satunnainen hampailla jäystäminen ja jyrsiminen ei sekään ole loppunut. Varsinkin omat huovat ovat kova juttu! Ne ovat kuin koinsyömiä... ja tällä viikolla lyhyen poissaolon aikana oli päättänyt purkaa istuintyynyn sisuksen ja kotona näytti siltä kuin olisi ollut sulkasato....  Mutta kaikista pahinta on se, että hypitään ja noukitaan kiellettyjä asioita. Sängylle hyppiminen on alusta asti kielletty, mutta silti sieltä lähtee tavaraa ja jos ei sängyllä ole, niin nyt ihasteluhetken aikana oli laatikosta lähtenyt yksi toppini ja Manu rei´itti sitä kaikessa rauhassa. Vaikka Manu on todellakin saanut aktiviteettia tänään - koirapuistoa, lenkkeilyä, pallonheittoa, koulutusta, samassa tilassa on ollut tarjolla sen lempilelu ja luukin.... Toinen omistajista on lähtenyt matkalle, mutta ei se ole vain sitä, sillä lähes joka päivä jokin vaate lähtee Manun mukaan. On vain se, että ehtiikö ajoissa huomaamaan, ennen kuin se on järsitty piloille. Neljä silmää/jatkuva valvominen mahdollistaa useimmiten huomaamaan ajoissa. Toissapäivänä muuten sai bongattua Manun itse sängyltä! Juoksuhepuli antoi sille sen verran energiaa, että pääsi hyppäämään sängylle. Huoooh...

12.4.

Manu selvästi tajusi tehneensä äsken jotain kiellettyä ja meni pimeään eteiseen häpeämään. On vain silti ajan kysymys milloin se hyppää taas noukkimaan kiellettyjä asioita. Mietin vain tosiaan, että millä tämän saisi tehokkaimmin loppumaan.  Sillä kaikista riiviöhetkistä tämä on kaikista turhauttavinta ja ikävintä. Tässä joutuu miettimään jo kaiken omaisuuden laittamista katonrajaan. Kengät ovat olleet jo kauan hattuhyllyllä.

1.5.

4.5.

(Nyt Manu kömpi eteisestä viereen tapittamaan ja pyytämään anteeksi, että rikkoi vaatteen).

5.5. yö, parin tunnin poissaolon jälkeen - tuhot todennäköisesti alkoi välittömästi, eli sama olisiko ollut poissa 30 minuuttia vai 5 tuntia

Tässä yksi pahimpia tuhonhetkiä ja peti päätyi roskakoriin, ehti se olla n. 1,5 kuukautta. Sanomalehtien käyttökin alkoi loppua näihin aikoihin, kun ne päätyivät vain tuhottaviksi. Väitän silti, että tämä oli helpompaa - tällöinhän Manu tuhosi lähinnä omia juttuja ja mitä löytyi lattialta - nyt tyynytkään eivät ole turvassa...ja sohvapöydälle ei todellakaan voi jättää mitään. Jossain vaiheessa lähtee varmaan verhot ja kaappien ovet aukeaa... iiks. On eri asia meneekö suikaleiksi Vapaa Valinnan mainos ja tuleeko pissa /kakka lattialle kuin se että kiva vaate menee rikki tai saako telottua itseään jollain uudella metkullaan. 

Olisikohan koulutussuihke tehokas kun koiran yllättää itse teosta? Voisiko se hillitä hyppimisiä (ja sitä myöten kiellettyjen asioiden noukkimisia)? 

Onpas se kasvanut!

Ilahdun joka kerta siitä, kun joku kysyy että "Onko se vielä pentu?", koska tutut huomauttavat iloisina Manun kasvusta ainakin kerran viikossa. Sehän on varmasti totta, sillä nyt vaakakin sanoo jo 7,5 kiloa. Nyt myös naapurit mainitsivat Manun kasvusta ja hänen alkavan muistuttaa jo oikeaa koiraa. Välillä tuntuu, että täyskasvuinen koira on ihanne, mutta itse en ole vielä päässyt yli edes koiranpentuvaiheesta, enkä meinaa aina edes uskoa, että minulla todellakin on koira. Ja sitten kun tajuan, niin olen ihan onnesta soikeana ja ihastelen kuinka se on hyvä juuri nyt.

En tiedä miksi mittaan painoa, ehkä todetakseni, ettei heidän väitteillä olisi perää.  Tuloksetta kai. Yritän itse vielä huomata vaikka väkisin pienuuden ja arvostaa tätä jäljellä olevaa pentusöpöyttä, koska Manu ehtii loppuelämän olemaan 15-kiloinen täyskasvuinen rontti laiskimus. Ei ehkä kuitenkaan niin iso, mutta olen kuullut, että niinkin isoja mäyräkoiria on ollut, eivätkä ole olleet kuulemma lihavia. Joten yritän varautua siihenkin. Kasvaminen on pakollinen paha, ja annan sen anteeksi, mutta tulee tippa silmään, kun pentuvaihekin ja pienuus on niin korvaamatonta ;´)  Ja Manu todellakin oli pienempi ja pyöreämpi muutama kuukausi sitten (katselen nyt jo nostalgiahöyryissä ensimmäisiä kuvia).  Mutta Manu on vieläkin pyöreä ja pieni kun vertaa tulevaisuuden Manuun. Taidan olla vain enemmän pienten koirien ihminen kuin nämä tutut, joten ehkä siksi pienuus merkitsee. Koiran toinen omistajakin olisi ennen Manua tahtonut vieläkin isomman koiran kuin minä. Vaikka 70-kiloisen. Monistakin syistä arvostan pienuutta, mutta varmasti ainakin kun on kyse omatahtoisesta mäyräkoirasta. Kaikki mäyräkoiraan perehtyneet tietävät varmaan mitä tarkoitan, itse olen saanut siitä todellakin jo vihiä. ;) Nyt Manua joutuu kantamaan rappuset ylöskin joka kerta, kun ei suostu kulkemaan niitä enää. No, käy kuntoilusta, mutta en siis varsinaisesti iloitse painon kasvusta... Toivottavasti Manua ei joudu ihan lopun elämää kantamaan ylös ja alas.

Annan Manun kasvaa niin isoksi kuin hän haluaa kasvaa. Ei ole jäänyt siis nappuloita kertaakaan väliin, heh. Nyt aamuisin hänelle ei ole kuitenkaan ruoka oikein maittanut.  Luulen, että näillä säillä on ollut tekemistä asian kanssa, ja kaiken puputtamisella. Esimerkiksi juhannuksena hän söi vaikka millä mitalla ruohoa (ja vaikka mitä) puutarhassa. Sen reissun jälkeen ei ole ollut ihan samalla tavalla oma ruokahaluinen itsensä. Ja nukkuu enemmän kuin koskaan. Ilokseen saa kuitenkin todeta, että osaa vielä riehuakin, haukahdella ja vipeltää koirapuistossa,  ja ruokakin menee jos ei ihan heti niin hetken päästä kun herraa huvittaa, joten eiköhän tässä terveestä pojasta ole kyse. Terveestä PIENESTÄ pojasta, joka tosiaan kasvaa, kasvaa, kasvaa....

Manu ja puupökkelö.

Manu tässä taannoin. Pihalla oli puunpala ja sekös riemastutti hampaita ja mieltä. :) Kaivelen arkiston kätköjä tässä todennäköisesti seuraavissa postauksissa.

Tänään sillä välin kun Manun toinen huoltaja oli poissa, oli tehty yksi Manua koskeva iso päätös. Kaikki meni hyvin, mutta aina ei voi kuitata sillä - varsinkaan kun on kyse koirasta, jonka mielenliikkeistä ei voi aina pysyä kärryillä. Ei ainakaan vielä. Eikä koskaan kyllä täysin. :D

Todellakin on erilaisia kantoja suhtautua ja jopa koirakirjoissa on erilaisia kantoja, mutta yhtä ei voi kirjasta opetella: suojeluvietti ja pelko siitä, että vauvalle tapahtuu jotain. Se voi saada suuret mittasuhteet. Se voi vaikuttaa joidenkin mielestä naurettavan suurelta - lähitienoilla on ainakin omassa mittakaavassa niin huoletonta koiraan suhtautumista, koira saa kävellä autotiellekin itsekseen jne. He varmasti ihmettelisivät minua. Huokaisivat syvään.

Ainakin sitä haluaisi olla itse paikan päällä, jakamassa vastuun ja pinkomassa henkensä edestä koiran perässä - jos livahtaisi.