Manu on kuulunut elämääni nyt noin puoli vuotta. Puolen vuoden jokaisena päivänä (joskaan ei sen jokaisena tuntina). Miten voi niin pieneen höppänään kiintyä...
Kävin viime viikolla ottamassa elämäni ensimmäisen tatuoinnin...iik. En ikinä ennen ajatellutkaan moista, mutta juu, pienellä höppänällä on melkoinen vaikutusvalta nykyään. Toiset ottaa ihoilleen lohikäärmeitä?!, mutta eikö se ole niin 80-lukua..... koira sen olla pitää. Tribaalit ja lohikäärmeet eivät siis ole käyneetkään mielessä.
Pyysin yhtä avustajaa nappaamaan pari kuvaa tästä ainutlaatuisesta ja vähän puistattavasta tapahtumasta. Mutta oli se sen arvoista, sillä nyt mulla on Manu sydämen lisäksi myös iholla. Ikuisesti.
Mitäs itse Manulle kuuluu?
Lauantaina Manu vietiin keskustaan innostuneelle mummolle hoitoon muutamaksi tunniksi. Ei kuulunut kodissa tepastelua. Manu oli reipas kaikinpuolin, kävelyilläkin.
Manu on kai reipastunut muutenkin kävelyillä, flexin ansiosta mahdollisesti. Nykyään se syö kaksi kertaa päivässä, mutta se päivän eka annos ei yleensä houkuta niin paljon.
Silmät rähmii nykyään joka aamu. Mistähän se on tullut? Ihan pentuna ei moista vaivaa ollut.
Muuten tässä ei mitään uutta mullistavaa. Yhä vähemmän toki Manu kokee nykyään uusia asioita, kun on jo tehnyt vaikka mitä :) Bussiajelua voisi kokeilla joku päivä.
P.S En ottanut oikeasti tatuointia, vaikka mikä ettei...ja miksei Manusta. Mutta aivan erilaisella toteutuksella. Ensinnäkään en noin isona, enkä tuollaisella kamalalla fontilla :) Ehkä todenmukainen toteutus sai menemään halpaan. Itseäni kai tällä huvitin eniten, sillä tuo on aivan kamala Manun söpöä nassua lukuunottamatta. Tatuointi on tästä valokuvasta.
1 kommentti:
No voi sitä Manun äitiä. Isoäiti otti ihan tosissaan tuon tatuoinnin :)
Lähetä kommentti