Katseesta.

Mäyräkoiran katse on omanlaisensa. Se näkee kaiken, myös sellaista mitä ei ole olemassakaan. Esimerkiksi viime aikoina Manu on saanut outoja tuijotuskohtauksia johonkin kaukaisuuteen ja ehkä jopa haukahtanut. Ehkä siellä on ollut jotain kuitenkin, jotain mitä ei itse näe eikä kuule vaikka kuinka yrittäisi.

Se tuijottaa. Pistävän lempeästi. Voit tuntea sen katseen, vaikka kääntäisit selkäsi. Se katse yrittää kertoa jotain, kun koko muu vartalo ei värähdäkään. Se katse voi olla milloin missäkin yhtenä pahaa aavistamattona hetkenä. Eräänä aamuna saatat huomata, että se katse tapittaa nurkassa tai pimeässä näet vain kiiluvat silmät. Ne silmät ovat kuitenkin yleensä mitä ystävällisimmät ja niissä on paljon inhimillisyyttä. Aina aika ajoin tekee hyvää katsoa suoraan silmiin vähän pidemmän aikaa. Olla läsnä. Samalla silittää ja kertoa kuinka rakas koira on.  Se rauhoittaa ja tuo kontaktia itsensä ja koiran välille. Tuijotuskisa on helppoa tämän koiran kanssa, mutta toki on niitä hetkiä kun se katse pälyilee minne sattuu ja pää kääntyy ihan vastakkaiseen suuntaan mihin kuuluisi katsoa. "Ei, älä yritä lukea mun ajatuksia…ei, en mä mitään…"

Mutta silloin kun Manu on sylissä ja ne silmät katsovat takaisin ja tapittavat useamman minuutin ja ehkä vähän jopa ummistuvat, niin silloin tulee hetki, että meidän välillä on suuri ymmärrys ja rakkaus. Sellainen, että kummallakin on hyvä olla. Ei vaadita yhtään mitään. Ei herkkuja tai kunnollista kävelyä. Läsnäolon hetki ilman mitään ehtoja, vaatimuksia tai toiveita.

Olen ihan superonnellinen Manusta ja välillä kun Manu on vähän pipi (esimerkiksi viime aikoina vähäsen), niin sydämessä on nyrjähtänyt. Mutta niin, koiratkin sairastavat ihan niinkuin me ihmiset. 

Tällä hetkellä Manu on hömpöttämässä tai huilimassa toisen lempimummonsa kanssa mummulassa. Lisää rakkautta Manulle.