Hyvinhän me ollaan täällä Manun kanssa pärjätty, vaikka muutama episodi on ollutkin, mutta ne olisi tullut varmaan koska vaan. Nyt paholaispojan metkuja joutui kestämään vain yksinään. Kävellessä on helpompaa kahdestaan, kun toinen voi huutaa oikeasta suunnasta luokseen ja Manuhan yleensä kipittää. Yksinään joutuu välillä kiskomaan, ja se on kamalaa ja tuntuu niin kovaotteiselta.
Olen mennyt nyt tarkoituksellakin melkein joka kerta eri reittejä kuin normaalisti. Yksin Manun kanssa. Sen pitäisi tottua kävelemään siihen suuntaan kuin tämä yksikin vain päättää. Pitää olla kärsivällinen, mutta johdonmukainen, ja jos se tietää koiran vetämistä, niin sitten se menee niin. Manu yrittää tosi paljon isotella ja päättää reittejä - mennä siihen suuntaan mistä tulikin tai olla astumatta uuteen suuntaan. Aistin pientä varautuneisuutta! Eräs tuttu koiranulkoiluttaja-täti sanoi pari päivää sitten, että sehän on mäyräkoira. Nyt on ehkä enemmän sitä jähmettymistä kuin hihnassa vetämistä. Sitä oikeutta ei kuitenkaan saisi antaa, että koira päättää minne mennään tai ei mennä, ettei ala pitämään kiinni saaduista oikeuksistaan.
Koulutukset kävelyn suhteen eivät siis ole vielä päättyneet... On hyvinkin mahdollista, että mäyräkoira tarvitsee moninkerroin määrätietoisuutta ihmiseltä kuin moni miellyttämisenhaluisempi koira. Mutta tähän oli tosiaan varauduttu mäyräkoiraa ottaessa :)
Kiva, että läheltä löytyy monenlaisia eri reittivaihtoehtoja (itsellekin uusia) ja kivoja metsäisiäkin polkuja.
Rapsutuksia ja hellimistä Manu on saanut täällä ainakin kymmenen ihmisen edestä.
Tässä keskiviikon puutarhareissulta. Rikkaruohot saivat kyytiä.
Eilen aamulla Manu löytyi asettuneena auringon muodostamaan canvakseen, ja päätti esittää taideteosta.
Aina pitää olla tunkemassa kuono kaikkeen, varsinkin kenkiin (allekirjoittanut sovitti vanhoja kenkiään ja harjoitteli kävelyä, ja yksi seurasi perässä).
Katso mitä maisemaa. Pitäisiköhän joskus testata uittamista tuossa pienessä lammessa, joka sorsalampenakin tunnetaan. Sama koiranulkoiluttaja-täti ainakin suositteli... En usko, että sorsat nyökyttelisivät tälle idealle.
Hetki sitten ennen tämän kuvan ottoa Manu taisi syödä ampiaisen. Se jahtaa ja seuraa ötököitä. Muistattehan sen yöperhos-tapauksen, kun Manun suusta lennähti rappukäytävässä pyydystetty perhonen. Luulin, että tämä olisi joku kissajuttu, mutta luulenkin että Manulla on suvussaan kissoja - niin paljon kissamaisia asioita Manusta löytyy - köyristelee, jahtaa lintujakin, maukuu, laiskottelee ja on silkkiturkkinen ja on kissamaisen itsenäinen ja omatoiminen, ja käskyjäkään ei ole aina kuulevinaan.
Manu saisi syödä kotonakin ampiaiset (vaikka ampiaisenpistot ovat kyllä vaarallisia koiralle - pitäisi hankkia kyypakkaus kotiapteekkiin vihdoin!). Kammoksun noita ampiaisia hieman, mehiläisiäkään en niin paljon. Tapoin yhden äkkiä ikkunaan, ja siinähän se vielä nököttää (tapauksesta pari päivää). Luulen, että se virkoaa, jos kosken siihen paperilla tai että se pistää paperin läpi. Sen jälkeen huomasin, että toinenkin ampiainen in da house. Telkesin äkkiä tuuletusikkunan väliin, enkä ole sen jälkeen nähnyt sitä missään. Kaiken järjen mukaan sen pitäisi olla siellä välissä, mutta en ainakaan huomaa. Tuuletusikkunaa en missään nimessä uskalla avata - sehän saattaa entistä vihaisempana hyökätä sieltä. Varsinkin kun huomaa, että kaverikin on kuollut.
(huom. tapausta on dramatisoitu tähän tarinaan)
Isä tulee tänään kotiin neljän yön poissaolon jälkeen. Paijimaan Manua. Ja saattamaan ampiaiset viimeiselle matkalleen. ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti