Ilahdun joka kerta siitä, kun joku kysyy että "Onko se vielä pentu?", koska tutut huomauttavat iloisina Manun kasvusta ainakin kerran viikossa. Sehän on varmasti totta, sillä nyt vaakakin sanoo jo 7,5 kiloa. Nyt myös naapurit mainitsivat Manun kasvusta ja hänen alkavan muistuttaa jo oikeaa koiraa. Välillä tuntuu, että täyskasvuinen koira on ihanne, mutta itse en ole vielä päässyt yli edes koiranpentuvaiheesta, enkä meinaa aina edes uskoa, että minulla todellakin on koira. Ja sitten kun tajuan, niin olen ihan onnesta soikeana ja ihastelen kuinka se on hyvä juuri nyt.
En tiedä miksi mittaan painoa, ehkä todetakseni, ettei heidän väitteillä olisi perää. Tuloksetta kai. Yritän itse vielä huomata vaikka väkisin pienuuden ja arvostaa tätä jäljellä olevaa pentusöpöyttä, koska Manu ehtii loppuelämän olemaan 15-kiloinen täyskasvuinen rontti laiskimus. Ei ehkä kuitenkaan niin iso, mutta olen kuullut, että niinkin isoja mäyräkoiria on ollut, eivätkä ole olleet kuulemma lihavia. Joten yritän varautua siihenkin. Kasvaminen on pakollinen paha, ja annan sen anteeksi, mutta tulee tippa silmään, kun pentuvaihekin ja pienuus on niin korvaamatonta ;´) Ja Manu todellakin oli pienempi ja pyöreämpi muutama kuukausi sitten (katselen nyt jo nostalgiahöyryissä ensimmäisiä kuvia). Mutta Manu on vieläkin pyöreä ja pieni kun vertaa tulevaisuuden Manuun. Taidan olla vain enemmän pienten koirien ihminen kuin nämä tutut, joten ehkä siksi pienuus merkitsee. Koiran toinen omistajakin olisi ennen Manua tahtonut vieläkin isomman koiran kuin minä. Vaikka 70-kiloisen. Monistakin syistä arvostan pienuutta, mutta varmasti ainakin kun on kyse omatahtoisesta mäyräkoirasta. Kaikki mäyräkoiraan perehtyneet tietävät varmaan mitä tarkoitan, itse olen saanut siitä todellakin jo vihiä. ;) Nyt Manua joutuu kantamaan rappuset ylöskin joka kerta, kun ei suostu kulkemaan niitä enää. No, käy kuntoilusta, mutta en siis varsinaisesti iloitse painon kasvusta... Toivottavasti Manua ei joudu ihan lopun elämää kantamaan ylös ja alas.
Annan Manun kasvaa niin isoksi kuin hän haluaa kasvaa. Ei ole jäänyt siis nappuloita kertaakaan väliin, heh. Nyt aamuisin hänelle ei ole kuitenkaan ruoka oikein maittanut. Luulen, että näillä säillä on ollut tekemistä asian kanssa, ja kaiken puputtamisella. Esimerkiksi juhannuksena hän söi vaikka millä mitalla ruohoa (ja vaikka mitä) puutarhassa. Sen reissun jälkeen ei ole ollut ihan samalla tavalla oma ruokahaluinen itsensä. Ja nukkuu enemmän kuin koskaan. Ilokseen saa kuitenkin todeta, että osaa vielä riehuakin, haukahdella ja vipeltää koirapuistossa, ja ruokakin menee jos ei ihan heti niin hetken päästä kun herraa huvittaa, joten eiköhän tässä terveestä pojasta ole kyse. Terveestä PIENESTÄ pojasta, joka tosiaan kasvaa, kasvaa, kasvaa....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti