Rästissä olisi muutama Manu-kuva ja juttu, mutta kun täytyyhän sitä ehtiä seuraamaan Manua enemmän livenä kuin ruudulta.
Välillä sanotaan:"Onpa kasvanut sitten viime näkemän" ja se on harmistuttavaa, koska vauvavaihehan on kuitenkin niin ihana. Ei se kasvaminen ole asia, josta syytä ylpeillä. Kasvaminen tuo tiettyjä etuuksia myös koiralle, mutta haluaisin itse Manun pysyvän kohtuullisen pienikokoisena ja on totta, että Manu on kasvanut vaivihkaa tässä kolmen viikon aikana, mutta on se silti vielä onneksi pieni. Tällä hetkellä vähän vajaa 5 kiloa. Tosiasiassahan painoa voi tulla sellainen 4 kiloa vielä lisää. Tai sitten ei, koska suvussa on kääpiö-/kaniinitaustaa. Mutta kyllähän sellainen 9-kiloinenkin on vielä aika pieni (9 kiloa on maksimisuosituspaino normaalikokoiselle mäykylle) ja koska kasvaminen tapahtuu vähitellen, niin sitä sopeutuu pikkuhiljaa koon kasvuun. Ehkäpä sitä vielä täysikasvuisenakin jaksaa kanniskella, jos tulee ihan pakko. Ja varmaan tuleekin.
Mutta tulee Manusta sitten minkäkokoinen tahansa, niin Manu on aina Manu ja pakko sanoa, että olen jo ihan kiintynyt. Siitä voisi kasvaa vaikka hevonen ja se olisi ihana. Tiesittekö muuten, että joku tässä taannoin piti lemmikkinään hevosta kerrostaloasunnossa (taisi kasvaa siis asunnossa, koska täysikasvuisena ei mahtunut edes ovesta)?
Nyt voisin hieman avata miten päädyimme etsimään koiraa ja sellaisen lopulta ottamaan.
Jossain määrin se tuli kuin salama kirkkaana taivaalta, sillä muistaakseni vielä esimerkiksi kolmisen vuotta sitten en ajatellut sen erityisemmin koiria. Olen lapsena kyllä halunnut koiran ja päätynyt jotenkin sen myötä myös dogsitter-kurssille, hoitanut muiden koiria, vieraidenkin...en kuitenkaan koskaan saanut koiraa, mutta saihan sitä kirjastossa lukea koirakirjoja. Myöhemmin itsenäistyttyäni jäi kyllä myös dogsitter-harrastuskin, ja koirasta haaveilu muutenkin. En ajatellut sen kummemmin.
Itsenäistyttyäni ja seikkailtuani elämässä päädyin asumaan tähän kotikaupunkiin ja tutustuin nykyiseen avopuolisoon. Avopuolisolla on koirataustaa, joten olen myös luonnollisesti saanut kuulla silloin tällöin koiratarinoita. No, en silti sen kummemmin ajatellut koiraa itselle eikä kai hänkään, ainakaan toteuttamismielessä. Mutta tässä vuosien saatossa kun olemme yhä olleet yhdessä ja varsinkin kun olemme muuttaneet seudulle, jossa koiria tulee vastaan pilvin pimein on joutunut väkisinkin hihkumaan ainakin joka toiselle koiralle. Minulla oli myös entisen työkaverin koira hoidossa noin pari vuotta sitten ja luulen, että sekin vei asiaa eteenpäin. Koira oli hurmaava ja lähes vaadin sitä hoitoon kuultuani hoitotarpeesta.. ja onneksi sainkin. Tietyllä tavalla tämä on siis kohtalonomaista, sillä uskon, että se koiran hoitaminen sai kummatkin tietyllä tavalla säpsähtämään, että olisi ihanaa kun olisi oma. Oli nimittäin sääli myös luopua koirasta vaikka hauska nähdä miten hyppäsi omistajien syliin heidän hakiessaan koiraansa kotiin. Koiraa yhdessä hoitaessamme näimme toistemme suhtautumisen koiran kanssa olemiseen. Sellaista välitöntä olemista se oli. Hoitokoira ja nämä lukuisat vastaantulevat koirat (ja miljoonat Youtube-videot) ainakin viimeisen vuoden aikana saivat sitten lopulta miettimään oikein vakavissaan.
Sitten tuli mietittyä vielä vakavamin:
Aikaa? Kärsivällisyyttä? Valmius luopua tietyistä itsekkäistä eduista? Tukiverkko? Mikä rotu? Asunto riittävä ja puitteet koiralle ok? Mitä etuja tarjota koiralle varsinkin täällä? Taloudelliset asiat?
Kaikki seikat tuli läpikäytyä ja pohdittua muutaman kerran läpi. Ja koska ne saivat osaltamme hyväksynnän ja miinuksia ei juuri vastaan tullut (esimerkiksi suhtaudun itse vain tietyllä innolla haasteisiinkiin ja yritän suhtautua huumorilla - ainakaan vielä ei ole käynyt mitään niin pahaa että olisi tosissaan suututtanut - pissaa on tullut välillä sinne sun tänne, kenkiä revitään nykyään kenkätelineiltäkin ja kengän pohjallistani oli eilen nakerreltu, joitakin huonekaluja on vähän järsitty, kämpässä on vähän rumaakin nykyään - mutta hei, kyllä noista yli pääsee ja aina voi keksiä luovempia ratkaisuja esimerkiksi kenkien säilytykselle - tälläiseen oli varauduttu ja on vain normaalia, että pentu järsii ja osoittaa mielenkiintoa lähes kaikkeen. Jossain vaiheessa meininki ehkä rauhoittuu, mutta yllättävän hyvin Manu on kyllä osannut olla myös siivosti ja pääosin on jo sisäsiisti!)
Seuraavaksi siitä miten päädyimme mäyräkoiraan. (huh, onneksi...muuten ei olisi Manua!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti